Ehkä..

Tänään sain onneksi laskettua matematiikkaa vajaat 4 tuntia. Tuli heti parempi fiilis. Kerrankin koin onnistuneeni hieman. Huomenna saan toivottavasti lisää aikaiseksi. Toivon joka päivä että yo-kirjoitukset olisivat jo ohitse. Noh.. enää kuukausi, niin ne ovatkin. Sitten alkaa lukeminen pääsykokeisiin. Onneksi hakupaikkaani on vain yksi pääsykoekirja!

Otan ihan liikaa stressiä muiden puolesta. Jos jollain menee huonosti, jostain syystä omassa päässäni pyörii omien huolien sijaan sen toisen huolet. Havaitsin tämän piirteen taas itsessäni muutama päivä sitten. Lieneekö syynä se, että en halua käsitellä omia huoliani, vai olenko sisäisesti kovinkin empaattinen ihminen. Harvinaiseen huonoon aikaan tulee muiden stressit minun pohdittavakseni. Pitäisi ennemmin pohtia matematiikkaa ja englannin kielioppia, töitä, asunnon hankintaa...

Olisi vielä paljonkin sanottavaa, mutta nyt ei pysty. Joku toinen päivä ehkä..

Asenne lukemiseen päälle, oma poika ja muutama kilo pois, kiitos!

Inhoan sydämeni pohjasta tätä olotilaa.. Kokoajan on sellainen olo, että pitäisi lukea ylppäreihin. Olenkin saanut luettua ihan hyvin, mutta samalla tuntuu, että en yhtään tarpeeksi. Tilanne on harvinaisen ahdistava. Miksi ylioppilaskirjoitukset on tehty oppilaiden kiusaksi? Stressi vain painaa päälle!

Tänään taas tuli kauhea vauvakuumeryöppäys päälle! Olen töissä kahvilassa, johon tänään tuli isä kahden pienen poikansa kanssa. Vanhempi pojista opetteli kirjaimia ja nuorempi söi lakua. Isä oli sympaattinen ja huolehti ihanasti pojistaan. Olin ihan tosi otettu ja omat ajatukseni pyörivätkin loppuillan haaveissa. Olen jo pitkään unelmoinut omasta pojasta. Ei tytössä mitään vikaa olisi ja olisin ylpeä myös tyttölapsesta, mutta jostain syystä unelmissani oma vauvani olisi poika. Kamalinta tässä on se, että olen vielä alle 20 vuotias, eikä mistään aviomiehestä ole tietoakaan. Interessejä mieheen ei ole, lapseen sitäkin enemmän.

Nyt on myös aivan kamala morkkis. Tuli syötyä taas ihan liikaa herkkuja. Söin kaurapuuron ja salaatin, ihan kuten eilen illalla suunnittelinkin. Ystäväni kanssa lounaalla tehtiin päätös ottaa muffini puoliksi. Siitä se alamäki sitten lähtikin. Söin sen muffinin puolikkaan lisäksi töissä 2 jäätelöä, 2 suklaakeksiä, 2 pullaa sekä vähän suolapähkinäsekoitusta.. Hienoa.. Minunhan piti taas aloittaa laihtuminen. Varmaan tullut painoakin lisää.. Miksi itsekurini ei pitänyt tänään?? Miksi, miksi, miksi??

Ihana ystävänpäivä

Vaikka tämä ystävänpäivä onkin vietetty ilman parisuhdetta, ja ystävänpäivänhän tarkoitus on syventää tätä liibalaaba hömpötystä, niin tämä ystävänpäivä on ollut ehkä paras kokemistani.. Olin James Bluntin konsertissa. En ole oikeastaan koskaan pitänyt kyseistä brittipopparia kovinkaan suuressa arvossa, vaan pitänyt hänen musiikkiaan lähinnä harmittomana taustamölynä. Tämä konsertti kuitenkin upposi minuun aivan täysin. Koin ehkä maailman erikoisimman kokemuksen. Tunsin olevani rakastunut, vaikka en todellakaan ole.. Päinvastoin kavahdan kaikkia ylenpalttisia parisuhteesta haaveilevia mieshenkilöitä. Ehkä edellinen traumaattinen suhteeni, joka jälkeempäin osoittautui vain kasvattavaksi ja naurettavaksi kokemukseksi, on vielä näin 8 kuukauden jälkeenkin niin pinnalla, että koen olevani parhaimmillani itseni kanssa. Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta nyt ei ole minkään parisuhteen aika.

Eksyin taas aiheesta, joten palaan taas siihen James Bluntiin. Tämä nuori mies oli sekä hauska, että hurmaava. Tietty renttuus yhdistettynä puhtauteen ja viattomuuteen on jotenkin kutkuttava. Ei lainkaan kuten normaalisti kiinnostavina pitäväni ihmiset. Lihaksethan ovat minun juttuni ja samoin tietty auktoriteettisyys. Palaan ehkä kehityksessä taaksepäin ja hankin vain idoli-ihastumisia. Ne ovat ainakin turvallisia. Orlando Bloom ei koskaan särkenyt sydäntäni, vaikka olinkin palavasti ihastunut ja silittelin jopa Legolas -julistetta haaveillessani kyseisestä miehestä. Jep, James Blunt on hyvä kohde ihastua. Olen kehittänyt jopa suunnitelman, jonka lopputuloksena olen naimisissa tämän ihanan artistin kanssa. Toivottavasti tämä suunnitelma toteutuu ja voin kymmenen vuoden kuluttua hoitaa kotona meidän yhteisiä lapsia samalla, kun mies tienaa meille leipää pöytään. Voin sitten keittää illalla teetä ja leipoa pannukakkua ja nauttia ihanasta kotirauhasta. Tää on niin tätä.

Taas vaihteeksi ajatuksia kahvihetken saattelemana

Olin tänään äidinkielen tekstitaidon kokeessa. Oli aivan kamalaa. Toivottavasti meni edes hyvin. Toivon sitä todella! Äidinkieli on kuitenkin ollut aina aine lähellä sydäntä. Olisi surullista saada siitä huono arvosana. Koe jokatapauksessa oli hyvin haastava.

Tänään pohdittiin taas vaihteeksi rakkautta ja ihastumista. Olen sanonut, että olen ihastunut kolme kertaa. Mikä on ihastumisen ja rakastumisen ero. Jos on vuoden tai yli ihastunut, onko se silloin jo rakkautta, ja voiko rakastua ihan muutamassa kuukaudessa? Ehkä en ole koskaan kokenut sitä "kunnes tapasin hänet" -rakkautta. Toivottavasti en, niin jaksan vielä uskoa siihen oikeaan, joka odottaa jossain tuolla. Kuvittelen unelmieni miehen hyvin lihaksikkaana ja herkkänä miehenä, joka on naisten seurassa aika ujo. Tutustumisen myötä siitä kuitenkin paljastuisi ihana ja luotettava mies, joka arvostaisi mun kaikkia mahdollisia outouksia ja ymmärtäisi mun ahdistumiskohtauksia.

Mietin juuri, miksi parisuhteen muodostaminen tuntuu juuri tällä hetkellä niin kauhealta ja raskaalta. Tulin muutama päivä sitten ajatelleeksi, että kun ihastuu oikein kunnolla, niin jalat menevät alta, eikä ajatuskaan oikeastaan kulje selkeästi. Jos tunne on molemminpuolinen, niin ehkä tehdään yhdessä ruokaa ja juodaan pullo viiniä puoliksi. Parisuhteessa lihoo yleensä aina, ja mua ei kiehdo nyt juuri yhtään ajatus ylimääräisistä liikakiloista. Koko ihastumisprosessi on aina raskas. Voisin olla parisuhteessa, mutta haluaisin jättää sen koko alkuhuuman välistä, vaikka se elämäntilanteen niin salliessa onkin tosi ihanaa. Mä haluaisin nyt vain keskittyä muihin tärkeisiin juttuihin ja jättää miehet myöhemmälle. Jos se unelmien adonis tuolta kuitenkin kävelee vastaan, niin ehkä kuitenkin voisin kestää sen alkuhuuman. En kuitenkaan koe tarvitsevani sitä niin paljon. Kyllä tässä nyt pärjätään.

Silloin kun minä olin nuori.. Ajattelin kääntyä lestadiolaiseksi

Kävin eilen treenaamassa kahvakuulalla ja nyt on selkä jumissa. Mikä meni vikaan niidenkin etuheilautusten kanssa. Pakko sanoa tuosta kuulasta, että ihan mieletön treeniväline. Nostaa sykettä aika paljonkin jos itse niin halua haluaa, ja silti saa treenattua itselleen voimaa. Jos jollain lukialla on vinkkejä kuulan käyttöön, niin niitä otetaan kyllä lisää vastaan. Teen yhden kuulatreenin viikossa ja sen lisäksi voimaa treenaan ihan normaalisti salilla 2 kertaa viikossa. Riippuu kyllä aika paljon siitä, mikä viikko on käynnissä, miten milläkin viikolla treenaan. Viimeviikko oli keskiraskas, tuleva viikko on raskas.

Nyt siirryn siihen aiheeseen, mistä ajattelin kirjoittaa. Pohdin hiukan tänään illalla nuoruuttani. Olin taas ystäväni kanssa kahvilla ja tulin ajatelleeksi kaikkia niitä oman nuoruuteni hömpötyksiä. Muistan erinomaisen hyvin ajan, kun mielestäni ainoat varteenotettavat mieskandidaatit pelasivat jääkiekkoa. Nykyään olen laajentanut näköpiiriäni jopa liikunnanohjaajiin ja personal trainereihin ;D. No ei. Nykyään persoona kiinnostaa enemmän. Melkein kaikki kiinnostavat olen vain sattunut tapaamaan liikunnan parissa.

Muistan myös erittäin hyvin ajan, kun olin korviani myöten rakastunut lestadiolaispoikaan. Se oli aikaa, jolloin olisin ollut valmis vaikka hankkimaan vauvan ja kääntymään lestadiolaiseksi. Sitä se rakkaus teettää. Ei voi muuta sanoa. Kaikki, jotka tunsivat minut jo pidemmältä ajalta, olivat varsin huvittuneita yhtäkkisestä jaksosta, jolloin en meikannut tai laittanut edes raitoja hiuksiin. Se oli yksi niistä kolmesta pojasta, jotka ovat todella Eric Claptonin sanoin got me on my knees.

Muita nuoruuteeni kuuluneita typeryyksiä on ehdottomasti 15-vuotiaalle kuulunut asenne, että viikonloppuna ei voi olla kotona. Pitää päästä juhlimaan. Jos en ollut viikonloppuna missään, en myöntänyt sitä kenellekkään. Toinen oikein kamala asenne on ollut se, että nuorena en kehdannut liikkua tietyssä seurassa, koska pelkäsin, että minut leimattaisiin sen vuoksi. Kamalaa myöntää. Nykyään olen itse aikamoinen moraalinvartia tässä asiassa. Onko sillä lopuksi väliä teenkö projektin sen parhaan kaverin kanssa, vai sen vähemmän suositun tytön kanssa. Todennäköisesti se ujo tyttö arvostaisi eleitäni enemmän, kun se suosittu ystävä. Nykyään yritänkin aina olla kaikessa mahdollisimman mukaanottava. Yritän, aina en onnistu. On olemassa ihmisiä, joiden seurassa en viihdy. Yritän tällaistenkin henkilöden seurassa olla kuitenkin ystävällinen. Etäinen ehkä, mutta en ilkeä.

Tässä oli taas päivän ajatuksia. Opiskelin tänään koulutuksessa ravitsemusta. Juhlin päivittyneitä "kuinka syödä oikein" -tietojani juustokakulla, Runebergin tortulla, suklaalla ja kekseillä. Great job.