Another day

Olin tänään ystäväni kanssa pohtimassa syntyjä syviä. Meidän yhteinen hetki sai minut ajattelemaan, että olen hyvää vauhtia tappamassa sitä pientä lasta sisälläni. En edes muista milloin olen viimeksi nauranut niin, että kyyneleet valuvat silmistä. Tai niin että nauran ihan taipuneena kaksinkerroin ja ohikulkevat ihmiset katsovat vihaisesti. En edes muista milloin olen viimeksi suuttunut niin että olen itkenyt ja polkenut jalkaa. Sen sijaan, jos naurattaa, hymyilen pienesti ja tukahdutan sen raikuvan naurun. Jos suututtaa, masennun ja menen nukkumaan tai lenkille. En missään nimessä halua menettää sisäistä lastani. Haluan olla se aikuinen, joka muistaa miltä tuntuu olla nuori. Haluan säilyttää sen sponttaaniuden, mikä minulla oli nuorempana. Haluan purata kiukkuni samalla tavoin, kuin muutama vuosi sitten tämän samaisen ystävän kanssa: ostettiin tusina kananmunaa, kirjoitettiin painavat asiat niihin ja paiskattiin munat vuorotellen voimalla maahan, niin että keltuainen meni rikki ja valkuainen levisi metrin säteelle. Se fiilis oli silloin aivan mahtava.

Toisaalta on tässä kypsymisessä puolensa. Olen vähemmän naivi, osaan ottaa vastuuta enemmän, ymmärrän, että en elä muita kuin itseäni varten ja teen valintani sen mukaisesti. Tällä tarkoitan siis sitä, että en harrasta vaikka musiikkia miellyttääkseni jotakuta, vaan teen sitä mikä kiinnostaa ja tuntuu hyvältä. Uskallan myös myöntää tekeväni asioita, joita ennen häpesin. Kuka olisi muutama vuosi sitten arvannut, että pidän runojen lukemisesta ja sauvakävelystä. Kuka olisi muutama vuosi sitten osannut epäillä, että tämä hyvin läheisriippuvainen tyttö nauttii nykyään kahvihetkistä itsensä kanssa. Kuka olisi myöskään arvannut, että suurin haaveeni on perustaa perhe ja olla äiti jollekkin.

Nytkun pääsen tähän mielentilaan, voin samantien paljastaa muutaman muunkin asian itsestäni. Näiden asioiden myöntämiseen on mennyt aikaa. Ensinnäkin itsetuntoni ei ole koskaan ollut kovinkaan vahva. Olen aina ollut hyvinkin heikko ulkopuolelta tulevalle kritiikille. Tätä ei moni ole osannut epäillä, sillä olen aina ollut ulospäin hyvinkin vahva ja dominoiva persoona. Olen aina ollut, niinkuin en välittäisi. Sisältäpäin olen kuitenkin itkenyt, niinkuin joku tulviva joki. Olen vasta ihan lähiaikoina yrittänyt parantaa itsetuntoani ja onnistunutkin siinä ihan hyvin. Enää ei maailmani romahda siihen, että joku kertoo nenäni olevan iso ja hartiani miehiset. Nykyään olen oppinut hyväksymään nämä epäkohdat ja elämään jopa ylpeinä niiden kanssa. Ei kaikkea voi saada. Toinen heikkouteni on loputon taikausko. Omistan vaatteita, koruja, hiuslenkkejä ja kenkiä, joita en uskalla käyttää, sillä ne tuovat epäonnea. Tiedän itsekkin tämän olevan täysin naurettavaa, mutta en voi auttaa sitä, että en uskalla laittaa niitä päälleni. Varsinkin jos tiedossa on jotain tärkeää. Tämä ehkä osoittaa sitä, että itsetuntoni ei vielä ole aivan kohdallaan tai että olen hiukan hölmö.

Omatuntoni on myös hiukan liian tarkka. Saan moraalisia ongelmia, jos olen ollut jollekkin ihmiselle tahallisesti ilkeä. Saatan myös potea huonoa omaatuntoa siitä, että en kahvilassa vienyt käytettyä kahvikuppiani likasille astioille tarkoitettuun kärryyn, vaan jätin kuppini pöydälle. Jos joku toinen on jättänyt likaisen kuppinsa pöydälle vien todennäköisesti senkin. Siinä tilanteessa aina pohdin, mitä se on minulta pois, jos vähän autan kahvilan työntekijöitä. Teen samaa myös kotona. Tämä taas on oikeastaan aika ironista, sillä en ole siisti ihminen. Kaikki vaatteeni ovat aina lattialla, enkä koskaan löydä mitään tärkeitä papereitani. Voisin ensin oppia pärjäämään omien sotkujeni kanssa ja sen jälkeen vasta siivota muiden jälkiä. Tämä on niin tätä.