Minäkin ajattelen sinua

On se rankkaa, jos rakastaa jotain niin paljon, ettei siinä ole mitään järkeä. Muutama kuukausi sitten mietittiin ystäväni kanssa sitä, että on vaikea olla onnellinen, jos kaikkien muiden onni on niin konventionaalista.

Miksi minä en rakasta ketään niin, että jalat menevät alta. Se tunne on parasta maailmassa. Tai ehkä on. Tällähetkellä en oikeastaan edes kaipaisi tuollaista rakkautta. Kuitenkin tavallaan kaipaan tuota, koska on vaikea olla onnellinen jos on onnellinen ilman sitä parisuhdetta, mitä kaikki tavoittelevat. On vaikea olla onnellinen erilailla.

Tulee minullekkin välillä niitä kausia, että mies olisi parasta mitä tietäisin. Silloin niitä ihania kaksilahkeisia ei löydy mistään. Miksi nyt, kun en nimenomaan haluaisi mitään, miehet hyppivät silmille. Yksi elämän suurimmista mysteereistä. Yksi asia on kuitenkin varma, baarista en aijo elämäni miestä löytää. Tilanne saa olla silloin jo todella epätoivoinen.

Tällähetkellä kaipaan. Kaipaan luotettavia miespuolisia ihmisiä ympärilleni. Miehiä, jotka ymmärtävät ja joiden kanssa voi mennä kahville. Miehiä, joiden kanssa istua tunti hiljaa ilman kiusaantunutta oloa. Kaipaan ystävää, joka ottaisi minut vakavasti. Ystävää, jonka viereen voi nukahtaa luottaen siihen, ettei tämä yritä mitään. Miksi minulla ei ole sellaista miespuolista ystävää?