Aamun automatka kouluun oli hyvinkin jännittävä. Lunta tuprusi ikkunaan ja tie tuntu vähän turhankin liukkaalta. Selvisin kuitenkin hengissä. Koulussa oli hankala todeta, että näitä perinteisiä koulupäiviä on todella enää 4 jäljellä. Sitten minun on muka osattava ottaa vastuu itsestäni ja opiskelustani. Sisäinen lapseni todella ilmoitti olemassaolostaan. Toisaalta odotan innolla lukion päättymistä, toisaalta se on viimeinen asia mitä haluan. Oikeastaan odotan lukion päättymistä, mutta pelkään tulevaisuutta. Lukioon olisi niin turvallista jäädä. Sitä kuitenkin vanhenee, eikä vanhenemista voi estää, valitettavasti.
En kyllä usko jääväni kaipaamaan lukioaikojani kovinkaan paljon. Olin oppilas, joka ei ymmärtänyt sanan "vähän" merkitystä. Halusin lukea kaikkea ja pärjätä kaikessa. Tästä kertookin tuo uhkaavasti 90 lähenevä kurssimääräni sen normaalin 75 sijaan. Lukio on siis ennenkaikkea opettanut minua olemaan tehokas ja priorisoimaan läksyjen tärkeyttä. Matematiikan läksyt pitää tehdä, kielissä voi tarvittaessa luistaa.
Olen myös aina ollut kovin aktiivinen urheilun harrastaja. Puolet lukioajastani kävin harrastusten lisäksi töissä. Ei sitä hirveästi aikaa muuhun ole ollutkaan. Nyt kaikki varmasti ymmärtävät miksi en jää kaipaamaan lukioaikoja. Tapanani on haukata vähän turhan isoja palasia. Vasta nyt keväällä päätinkin jättää sen kahdeksannen aineen kirjoittamatta ja kirjoittaa keväällä "vain" neljä ainetta. Kokonaimäärällisesti aineita tulee kuitenkin olemaan 7. Tästäkin päätöksestä seurasi kamala omantunnon kolkotus.
Kuka puhuu tällaiselle kaiken haluavalle naiselle järkeä, jollei nainen itse näe, milloin yrittää liikaa. Kunnianhimoni on aivan valtava.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti